Kesän festariavaus

Matkalla Törnävälle tuli nähtyä muutamia autoja festariväkeä pullollaan, mutta vasta leirintäalueen portista sisään astuessa syttyi festarifiilis täyteen ahdettuja nurmialueita katsellessa. Törnävälle saapuneita vieraita silmäillessä juolahti mieleen kysymys, tässäkö se maailman keskipiste on? Ainakin tänä viikonloppuna, kyllä. Ohi kulki punkkareita, metallimiehiä, ostarien ganstoja, hippejä ja juppeja, monenikäisinä. Kaikkia yhdistävä festarihenki oli korkealla, kukaan ei halunnut kiristellä turhista. Osa oli tullut katsomaan bändejä, toiset jäivät irrottelemaan ystäviensä kanssa teltoille koko viikonlopuksi. Muutamat jaksoivat molempia. Leirintäalueella suoritetussa gallupissa totesimme Törnävälle saapuneiden vieraiden olevan pääosin Provinssirockin vakiokävijöitä ja heitä – kolmeakymppiä lähenteleviä – ohjelmatarjonta nimenomaan helli. Ensimmäistä tai toista Provinssirockiaan viettävän taas oli paikalle saanut suomalaiset listaykköset, apulannat, vilkkumaat, negativet.

Perjantai

Päälavan korkkaaja Poets of the Fall oli kerännyt kentälle kiitettävän määrän nuoria kannattajiaan ja osoitti esiintymisenergiallaan syyn listamenestykselleen. Poets of the Fall:n keikka piti kuitenkin jättää kesken jotta pääsimme edes hetkeksi seuraamaan joensuulaisen Monica's Lips:n vauhdikasta menoa pienellä Zanzibar-lavalla. Yleisö Zanzibarilla oli jo lämminnyt mukavasti festaritunnelmaan. Samaiselle lavalle jäimme katselemaan yhtä ennakkosuosikeistamme, Seinäjoen skeittipunklupausta, The Knob -bändiä.

The Knob vakuutti jo kaksi vuotta sitten Provinssissa energisellä esiintymisellään. Tällä kertaa lavan eteen oli kerääntynyt huomattavasti paljon enemmän yleisöä. Moshpitissä vauhti yltyi välillä hurjaksi. Bändi soitti jo hyvällä varmuudella ja rennosti. Encoressa kuultiin coveroitiin Millencollin, NOFX ja Green Day, joista jälkimmäisimmän Basket Case sai viimeistenkin seisoskelijoiden tennarit irtautumaan hiekasta. Kaiken kaikkiaan loistava keikka, eikä kukaan onneksi edes kuollut moshpitissä. (Lue myös The Knob -haastattelu »)

Perjantain odotetuin keikka oli kuitenkin tanskalainen Mew. Laulaja Bjerre keskittyi suoritukseensa pysyen tarkasti asemissaan mikkitelineensä takana. Bändiltä on tulossa syksyllä sen toinen albumi, ja siitä saatiinkin maistiaisina muutamia kappaleita. Ilta huipentui Comforting Sounds -kappaleeseen, joka on myös Frengers-levyn viimeinen raita. Tämän biisin pitäisi päättää jokainen kesäfestari, niin tyhjentävä olo keikan jälkeen tuli. Ei tehnyt enää tehnyt mieli mennä Apulannan riehuntaa seuraamaan, vaan festarikesän avauspäivä paketoitiin olutpainoitteisilla jatkoilla telttaporukan kesken.

Lauantai

Lauantaiaamuna herätessä tuli taas mieleen teltanpystytyksen sääntö numero 3: Etsi teltalle varjoisa paikka. Jumalauta, sisällä oli ainakin 50 astetta eikä nukkumisesta tullut mitään seitsemän jälkeen. Onneksi lähellä olleet Axe-rekan suihkut saivat kävijän tuntemaan itsensä uudeksi ihmiseksi. Axe- ja Pepsodent-tyttöjen pirteän avulias olemus jo itsessään loi lupaavan fiiliksen alkaneelle päivälle.

Lauantain musiikkitykityksen aloitti osaltamme The 69 Eyes:n keikka päälavalla. Bändi oli kerännyt kiitettävän paljon yleisöä, joka lähti ajankohtaan nähden mukavasti huudatuksiin mukaan. Seuraavaksi suuntasimme saarilavalle jossa aloitti keikkansa viehättävä The Donnas. Eturiviin oli ahtautunut lukuisia Donnien faneja, jotka alusta loppuun jaksoivat kannustaa suosikkejaan väsymättömän iloisesti. Saipa The Donnasin laulaja Anderson myös vesisuihkun katsomosta päällensä muttei näyttänyt asiasta mieltään yhtään pahoittaneen. Yhtä energisen ja hyväntuulisen keikan toivoisi näkevänsä useammin. Milloinkohan Donnat saapuvat seuraavan kerran tänne Pohjolaan..?

Päälavalla esiintyneet Zen Cafen jäsenet yllättyivät itsekin siitä kuinka innokkaasti yleisö otti heidät vastaan. Putro kehui välijuonnossaan kuinka hienoa on päästä esiintymään juuri tuollaiselle yleisölle. Bändi pisti parastaan ja soitti alkuun useita vanhoja hittejään ja sai kansan hoilaamaan äänekkäästi mukanaan. Tarkkaan katsoen huomasi kuitenkin etteivät läheskään kaikki eturiviin saapuneet olleet tulleet ihailemaan Putron yltiörealistia sanoituksia vaan varasivat paikkojaan seuraavaa esiintyjää, Slipknotia varten.

Slipknot oli tapansa mukaisesti tuonut mukanaan kolme rumpusettiä, naamiot ja agressiivisen asenteen. Bändiä ei näyttänyt harmittavan lainkaan soittaa aurinkoisen valoisassa kesäillassa, päinvastoin – yleisölle tarjoiltiin laadukasta örkkiteatteria. Harmittavaa ettemme voineet jäädä katsomaan paria kappaletta pidemmäksi aikaa Slipkontia Nyt-teltalla alkaneen Mars Voltan keikan takia. Näkemättä jäi siis Slipknotin yksi tavaramerkeistä, yleisön kyykytys, joka onnistui myös Provinssissa.

Jos perjantailta odotimme eniten Mewin keikkaa, vähintään yhtä paljon oli odotuksia Mars Voltaa kohtaan. Jo ensimmäinen 31 minuutin pituiseksi venynyt biisi näytti keikalle suunnan. Mars Volta on yksi taitavimmista yhtyeistä tällä hetkellä, ja sen huomaa keikallakin. Show vedettiin jamittelusessioista huolimatta läpi niin kliinisesti ja tiukkaan tahtiin, että jäi kaipaamaan edes yhtä välijuontoa biisien väliin. Miehet nimittäin lavalle tultuaan aloittivat soittamisen sanomatta sanaakaan eivätkä puhuneet missään muussakaan välissä yleisölle. Bändi poistui lavalta yhtä ilmeettömästi kuin oli sinne tullutkin, palaamatta soittamaan encorea. Tästä huolimatta musiikillisesti keikka oli faneille odotuksien täyttymys.

Mars Voltan psykedeelisen vuoristoradan jälkeen siirryimme suoraviivaisemman musiikin pariin. Marilyn Manson oli yksi odotetuimmista esiintyjistä eikä pettänyt yleisöä. Tutut coverhitit lämmittivät kentän yhteislauluun Mansonin hallitessa suvereenisti showmiehen elkeet. Yleisölle tarjoiltiin iskulauseita ja propagandaa lavan takaseinällä olevasta jättimäisestä valotaulusta, Manson marssi pitkillä puujaloilla, kainalosauvoihin tukeutuen pitkin päälavaa, sopivasti himmentynyt iltayö teki valoshow:lle kunniaa. Kaiken kaikkiaan onnistunut keikka, jonka aikana tuli miettineeksi että miksi festareiden pääesiintyjäksi otettiin Mansonin kaltainen marginaalimusiikin tähti. Ehkä se juuri tekeekin Provinssirockista ainutlaatuisen.

Sunnuntai

Sunnuntain teema tuntui olevan yleinen makoilu, makoilijoita kun löytyi jokaiselta vapaalta ruohonjuureltakin. Ei sunnuntaisin saa olla liian rankkaa, eihän? Tai sitten ihmiset vain keräsivät voimia jotain suurempaa varten.

Pienestä väsymyksestä huolimatta olimme itse päättäneet ehtiä ajoissa festarialueelle, sillä Rytmi-teltalla ensimmäisenä oli soittamassa Lapko, joka on kuuluisa hurjista keikoistaan. Tälläkin kerralla vauhtia riitti: laulaja Malja ei pysynyt paikoillaan hetkeäkään vaan juoksi ympäri lavaa koko keikan ajan. Siitä huolimatta laulu ja kitaransoitto sujui ongelmitta – olisiko syynä miehen teräksinen kunto jota hän pitää yllä lenkkeillen neljästi viikossa? Maljan, basisti Nordbergin ja rumpalisti Heikkosen keskinäinen iloittelu biisien lomassa ei myöskään jäänyt yleisöltä huomaamatta. Miehet olivat ilmiselvästi innoissaan päästessään soittamaan Provinssikansalle, ja tunnelma tarttui myös yleisöön. Lähes täysi teltallinen paikallaolijoita vastasi bändille suosiota osoittaen ja laulaen biiseissä mukana. (Lue myös Lapko-haastattelu »)

Lapkon laulajan kehotusta noudatten siirryimme kiireellä Nyt-telttaan heti Lapkon lopetettua encorensa. Teltassa oli aloittelemassa Disco Ensemble, joka soi paremmin livenä kuin levyllä. Ensimmäisestä biisistä alkaen vauhti oli hurja eikä se hiipunut missään vaiheessa keikkaa. Jo pelkkä Koiviston ja kitaristi Ylikosken lavaliikehdinnän näkeminen nosti pulssin yleisön joukossa niin, että luuli tulleensa sukeltajakurssin pääsykokeisiin.

Vauhtia ei puuttunut Teräsbetoninkaan keikalta. Neljä paidatonta soturia olivat keränneet ennätyksellisen suuren yleisön; varsinkin eturivin priimukset osoittivat olevansa todellisia metallitotuuden julistajia. Laulaja Aholan teatraaliset välijuonnot saivat hymyn väsyneimmänkin juhlijan kasvoille ja jokainen metallimies löi laulullaan taivaan tulta hittibiisin tahtiin. Sunnuntai-iltapäivän helteisen väsyneessä ilmapiirissä Teräsbetonin entree ei olisi voinut paremmin ajoittua: Saarilavan tunnelma nousi korkealle kuin satametrinen terästorni.

Loppunhuipennuksena kuultiin Nine Inch Nails, joka esiintyi ensi kertaa Suomessa. Karismaattinen Reznor eläytyi biiseihinsä tunteella ja taidolla nostaen tunnelman paikoittain ylempiin sfääreihin; silti yleisö ei lämmennyt keski-ikäisen rokkarin käsittelyssä kuten etukäteen luulimme. Vieressämme keikkaa seurannut NIN-fani totesi ääneen sen mitä emme itse uskaltaneet ääneen sanoa: Vaikka Reznor on taitava biisientekijä, tulee tuntemattomista kappaleista tasapaksua metallinkirskuntaa ja valittavaa laulupuuroa, jossa biisien vaihtumisen huomaa (jos huomaa) lyhyenä taukona soitannassa.

Matkalla kotiin

Paluumatkalla oli autossamme vain hyväntuulisia ja tyytyväisiä matkaajia. Jokaiselle oli löytynyt jotain kiinnostavaa katsottavaa esiintyjälistalta ja festarihenkeä olivat pitäneet yllä aurinkoinen sää sekä hyvin hoidetut järjestelyt.

Kiitokset bändeille ja etenkin järjestäjille, jotka jaksavat vuodesta toiseen pitää Provinssirockin Suomen parhaimpana kesäfestarina ja tuoda kymmenet kiinnostavat bändit Seinäjoelle!

Viralliset Provinssirock -sivut »

Teksti: Nokso-Koivisto, Mikola, Kankaanranta