Ja stadion vastaa: We want more!

Imatralla kolmatta kertaa järjestetty Rock To The River oli melkoinen voimanosoitus järjestäjiltään: kaksipäiväisen festarin esiintyjälistalle oli löydetty laaja valikoima suomalaisia pop- ja rockartisteja sekä ulkomaaneläviä kansainvälistä väriä tuomaan.

Järjestelyjensä puolesta festivaalit onnistuivat loistavasti. Tekijät talkooväestä toimitsijoihin olivat asiansa osaavia eikä rutinoitumisesta ollut tietoakaan toisin kuin suurilla kansallisilla festarikentillä, joilla into on kuihtunut työntekijöiden silmistä jo aikapäiviä sitten. Aloittelijoihin oli tyydytty ainoastaan juontajia rekrytoitaessa: Ville Haapasalo hiippalakissaan tuntui aina vahingossa eksyneen lavalle juontohommiin samoin kuin nuori kaunotar, joka ilmestyi kesken lauantai-iltaa näyttävän Ellen Jokikunnaan tilalle.

Tekninen kalusto oli löytynyt suhdeverkoston avulla rajan takaa ja se edusti Euroopan kärkeä. Musiikin pysähtymätön virta haluttiin varmistaa kahden lavan strategialla: kun toisella vedettiin keikkaa, toisella jo roudattiin seuraavaa bändiä sisään. Sinänsä toimiva ratkaisu aiheutti sen, että puoli kenttää oli jatkuvasti tyhjillään eikä läkähdyttävää, hurmoksellista tungosta päässyt syntymään.

Festarifiilis sitä vastoin pysyi korkealla aina lauantaiyöhön asti. Lauantain kaksi odotetuinta esiintyjää – tuore, omaperäinen Teräsbetoni ja rocklegenda Hanoi Rocks – toivat paikalle yleisöä kiitettävästi, vaikka jäivätkin tunteenpalossa faneilleen kakkosiksi. Sen lisäksi että Teräsbetonin metallisoturit nostivat hevialamaistensa taisteluhenkeä tutuilla koloratuurikiljahduksilla, nostivat he myös tiuhaan maljoja kiertueensa viimeiselle keikalle. Hanoi Rocks vei lauantai-illan finaalikeikan läpi varmalla rutiinilla, mutta vauhdikas vimma, jota nähtiin pari viikonloppua sitten Ankkarockissa, oli poissa.

Sen sijaan Hanoita edeltänyt Black Devils antoi tyylipuhtaan taidonnäytteen rockenrollista. Joutsenolainen kolmikko paukutti menemään vanhoja klassikoita Hurriganesin hengessä ja tarjoili kuulijakunnalle myös balladeita täysikuu erikoistehosteenaan. Nuoret kaverit hallitsivat suvereenisti rockkukkoilun ja sähköistivät kolmisinkin paljaaksi putsatun rockalttarin.

Vahvalla ja karismaattisella otteellaan piti myös Kwan yleisön hallussaan. Tässä on bändi, jonka vakaisiin käsiin voi huoletta heittäytyä, vaikkei tuntisi bändin tuotantoa lainkaan. Varmaotteinen musiikki herkisteli ja keinutti, ravisteli ja räppäsi. Monipuolisuuden lisäksi Kwanin kelpaa ylpeillä myös ilmeikkäällä artistikatraalla, josta löytyy osaajaa omasta sämplääjästä ja Tatujaeekasta aina sähikäisen lailla lavalla kepittäneeseen basistiin asti.

Kwanin Marikon lisäksi kuultiin lauantaina toistakin naissolistia, Irinaa. Habitukseltaan Euroviisujen taustalaulajaa muistuttanut Irina ei sytyttänyt, ei myöskään Irinan persoonaton keikkabändi. Irinalla on kyllä kaunis ääni, mutta laulujen sisältö, tai ainakin rockprinsessamainen glamour, pitäisi virittää kohdalleen. Toinen hajuttoman ja mauttoman musiikkielämyksen tarjonnut bändi oli Suurlähettiläät, jolla sentään löytyy takataskustaan nippu menestyskappaleita kuulijakunnan tyydyttämiseksi.

Lauantaipäivän mahtipontisimman bändin tittelin vei ylivoimaisesti Technicolor. Vaikka nuorten miesten musiikilliset saavutukset hävinnevätkin vielä heidän ulkonäöllisille saavutuksilleen, otti Jimi Pääkallo Imatrankosken urheilukentän kuin stadionin haltuunsa. Englanninkielistä alkuspiikkiä myöten kohteli Jimi imatralaisyleisöä vellovana stadionmassana ja sulatti huomionosoituksillaan festarikansan sydämet: ei ollut sanoitusta, johon Imatra-nimi ei olisi sopinut, ja pohtipa Jimi jopa paikkakunnalle muuttamista. Kun viimeiset sävelet hiipuivat valtavissa kaiuttimissa ja bändi poistui lavan taa, stadion vastasi. Eikä pelkästään Technicolorille, vaan myös ensi vuotta miettiville festarijärjestäjille: "We want more!"

Viralliset Rock To The River 2005 -sivut »

Teksti: M. Kankaanranta