Glasgow on yksi kolmesta Britannian musiikkipääkaupungista ja maine on täysin ansaittu. Kaupunki tuottaa suuren osuuden saarten merkittävimmistä yhtyeistä Teenage Fanclub, Mogwai ja Franz Ferdinand vain muutaman mainitakseni, isännöi kaiken kokoisia konsertteja noin kymmenellä konserttisalillaan ja on jokaisen brittikiertuetta tekevän pienen ja suuren bändin/ artistin keikkakalenterissa alleviivattuna, sillä konserttitunnelma on maineeltaan saaren paras. Helsinkiä ei ymmärrettävästi voi kehua näin merkittävillä saavutuksilla, vaikka stadi onkin keikkatarjonnallisesti Suomen musiikkipääkaupunki. Usein kuitenkin kuulee kaupunkilaisten valittelevan, että konserttitunnelma on Helsingissä liian vaisu. Osasyinä tähän totuudenperäiseen väitteeseen ovat varmasti suomalaiseen mentaliteettiin kuuluva itsensä vähättely ja julkinen pidättäväisyys, joka aiheuttaa keikoilla todistettavaa elitistiseltä näyttävää patsastelua. Koko totuus ei kuitenkaan välttämättä ole aivan näin yksinkertainen. "Vaisuus" ei ole nimittäin pelkästään yleisön syy vaan myös esiintyjän. Yleisö ei siis ole yksiselitteisesti vaisu vaan ennemminkin kriittinen.

"Juuri kriittisyys tuntuukin olevan helsinkiläisen ja glasgowlaisen keikkamentaliteetin merkittävin ero."

Glasgow'ssa ihmiset tuntuvat usein tulevan keikoille kuin bileisiin. He haluavat juhlia, eivätkä niinkään diggailla musiikkia. Tästä johtuen heidän konserttimentaliteetin voisikin kiteyttää kolmeen B:hen: bändi, bileet ja bisse. Tietysti bändin/artistin näkeminen on heillekin esisijainen motiivi ostaa konserttilippu, mutta loppupeleissä keitottamisesta ja hauskanpidosta muodostuvat aivan yhtä tärkeät syyt. Hyvänä esimerkkinä toimii We Are Scientistsin loppuunmyyty konsertti Barrowlands-klubilla huhtikuun alussa. Noin viidensadan hengen yleisöstä reilusti yli puolet tanssi ja lauloi, dokasi ja juhli. Lentäviä muovisia tuoppeja saivat väistellä sekä yleisö että bändin jäsenet. Suomessahan tuoppeja lentää ainoastaan festareilla ja silloinkin vain jos esiintyjä on täysin luokaton - jälleen osoitus suomalaisten kriittisyydestä, mutta Glasgow'ssa bisseä roiskuu sitä enemmän mitä parempi meininki keikalla on. Mielestäni We Are Scientists soitti energisen ja menevän setin. Konsertti oli hyvä, muttei erinomainen. Bändin jäsenet vaikuttivat vilpittömiltä ja sympaattisilta, mutta heidän laulunsa ja soittonsa olisi kaivannut vielä hieman varmuutta.

"Taisin kuitenkin olla ainoa yleisössä, jota nämä epäkohdat näyttivät häiritsevän."

Helsinkiläiset tulevat keikalle nimenomaan kuuntelemaan musiikkia eivätkä juhlimaan, joka on erinomaisen piristävä poikkeus suomalaista dokaamiskulttuuria ajatellen. Musiikki ja sen laatu ovat siis ensiarvoisen tärkeitä. Ja mikäli nämä kaksi tekijää eivät ole kunnossa, mitkään maailman jurrit eivät muuta konserttia ja sen tunnelmaa paremmaksi, pikemminkin päinvastoin.

Helsinkiläinen yleisö onkin huomattavasti haastavampi esiintyjille kuin pomminvarma glasgow'lainen, joka nostaa kättä ja ulvoo skeidoimmillekin lämppäribändille.

Mikäli bändi on levymyynnillisesti menestynyt Glasgow'ssa, on hyvä vastaanotto taattu. Sitä vastoin Helsingissä yhtyeet eivät saa mitään ilmaiseksi vaan keikkatunnelma pitää ansaita. Toki poikkeuksiakin on. Voi olla varma, että kun Lemonator soittaa kotikentällään, fiilis on aina upea, vaikka bändi ei itse olisikaan parhaassa terässä. Tällainen suosio ansaitaan vuosien kuluessa kovalla työnteolla ja laadukkaalla keikkailulla. Sitä paitsi Lemonator ei ole tähän päivään mennessä heikkoa keikkaa heittänytkään.

En väitä, ettei glasgowlainen musiikkikuluttaja olisi vilpitön, mutta väitän, että helsinkiläinen ainakin on. Se ei turhaan ala mouhoamaan, mutta sitten kun on bileiden aika, ne myös järjestetään. Muistaako kukaan esimerkiksi parin vuoden takaiset Phoenixin ja Ken Stringfellow'n keikat Tavastialla? Phoenixin jäsenet näyttivät innokkaan hämmästyneiltä nähdessään miten katsomo tanssi heidän pehmeän elektropoppinsa tahtiin. Stringfellow taas poimi yleisöstä kitaristin ja kosketinsoittajan säestämään hänen lauluaan eikä olisi millään malttanut lopettaa settiä Tavastian henkilökunnan kuumotuksesta huolimatta. Keikan viimeisen biisin ajaksi lavalle oli noussut kourallinen haltioituneita fanejä, jotka kylki kyljessä Stringfellow'ta ympäröiden toivat unohtamattoman lopetuksen mahtavalle konsertille.

Helsinkiläinen yleisö on siis ainoastaan hieman vaikeasti tavoiteltava, mutta pohjimmiltaan lämmin ja vastaanottava. Heidän kanssa pitää vain ensin tutustua, jotta saa kolealta vaikuttavan ulkokuoren lämpenemään. Samoin on, täysin virheellisesti, ylimielisiksikin haukuttujen helsinkiläisten kanssa. Stadilaisiin verrattuna glasgowlaiset ovat liian helposti miellytettävissä ja he tuntuvat unohtaneen, että esiintyjät ovat konsertissa yleisöä varten eikä toisin päin.

Teksti: Markus Kitunen