Kesän 2006 parhaan lavajaon olivat suorittaneet Ilosaarirockin järjestäjät Joensuun Popmuusikot. Tuli tunne, että milloin hyvänsä saattoi miltä tahansa lavalta löytää kiinnostavaa musiikkia.Rentolava oli näistä paras esimerkki, sillä koko ranta-alue oli rentomielisiä ja hymyileviä juhlijoita täynnä.

Launtai:

Festarit avanneen Lemonatorin tehtävä ei etukäteen ajatellen ollut helppo: Ensimmäiselle esiintyjälle ei aina ehdi kerääntyä yleisöä, ja bändillä oli takanaan muutamaa viikkoa aiemmin soitettu juhannuskeikka samalla paikalla lähes tyhjälle kentälle. Tällä kertaa Lemojen fanit olivat kuitenkin löytäneet tiensä paikalle. Keltaisia asuja ja varusteita näkyi siellä täällä auringossa tapittavien katsojien joukossa. Liekö ollut juuri lamaannuttavan kuuma sää, joka sai yleisön pysymään turhankin kiltisti aloillaan vaikka bändi rokkasi parhaansa mukaan.

Yksi lauantain musiikkisankareista oli M.A. Numminen. Pedro Hietasen säestämänä Mauri Antero esitti vanhoja kappaleitaan Kielletyt laulut -teemalla. Lähes jokainen esitetty kappale oli aikoinaan joutunut soittokieltoon niiden sisältämien kannanottojen vuoksi. Nykyään voi jo aiheellisesti hämmästellä miten ihmeessä tuolloin saatettiin laittaa pannaan noin viattoman humoristisia lurinoita. Yksi "pahimmasta" päästä oli Ulkosynnytinjenkka: sen lyriikat olivat kuin suoraan biologian kirjasta, jossa naisen fysiologisia ominaisuuksia lueteltiin tiedekirjallisuuden tyyliin. Mauri Anteron ja Pedron illalliskutsuasut toivat arvokkuutta konserttiin. Jokaisen kappaleen alkuun Numminen kertoi hyvän tovin historiaa, joka oli vaikuttanut kappaleen syntyyn tai sen soittokieltoon.

Tanskalainen Carpark North on kotimaassaan kovassa suosiossa, mutta Suomessa bändin nousu on jäänyt pieneksi tähdenlennoksi. Itse en keikalle odotuksia ladannut, sillä bändin Tavastialla nähtyäni ja levyä kuunneltuani jokin jää uupumaan. Siksi yllätys olikin suuri, kun YleX-teltassa esiintynyt kolmikko sai vallattua hypnoosin omaisesti mukaansa menoon. Ison teltan antama muhkea soundi sopii paljon paremmin kuin Tavastia-klubin välitön läheisyys. Ja tällä kertaa vaikutti siltä, että oikeita Carpark North -faneja oli yleisön joukossa huomattavan suuri osa — niin hyvin se antoi bändille kiitosta biisien välillä.

Kokenut ja hyvin arvostettu Blackaliciousin kaksikko jysäyttivät ilmoille niin rankat bassosoundit, ettei varmasti keskustan torillakaan voinut olla niitä kuulematta. Todennäköisesti parivaljakko oli YleX-teltan odotetuin esiintyjä lauantaina, ja sen kyllä annettiin näkyäkin. Kun käsky tuli, "all hands were up in the air". Gift of Gab:n karisma olisi täyttänyt vaikka isommankin teltan ja Chief Xcel:n taustataiturointi piti yleisön keinumassa ja nyrkit ilmassa.

Buju Bantonin nimi ei itselleni sanonut etukäteen mitään, johtuen siitä valitettavasta seikasta etten ole kyseisen genreä kuunnellut juuri lainkaan. Kuulemani kehut saivat silkasta uteliaisuudesta lähtemään Rentolavalle katsomaan miehen ja tämän taustayhtyeen meininkiä. Ja kas, yllättäen huomaan parin biisin jälkeen keinuvani pippurisen reggaevuodatuksen lumoissa. Mitään jälkeä etukäteen kohutuista homovastaisista teksteistä ei myöskään löytynyt — tai vaikea lyriikoista oli muutenkaan saada selvää minkä-lie-murteen sävyttäessä vahvasti englanninkielisiä kipaleita.

The Darkness oli nimetty festivaalin pääesiintyjäksi, mutta eikös se bändi jo kuopattu toisen levyn myötä? Tämä kysymys tuli unohdettua viimeistään lauantai-yönä brittibändin astuttua lavalle. Olisikohan ollut päiväisen Saimaa-risteilyn ja järvipulikointien ansiota, mutta miehet tosissaan yrittivät laittaa parastaan, vaikka parin vuoden takaiseen Ankkarockin keikkaan verrattuna tämänkertaisesta puuttui vimmainen energisyys ja leikkimielisyys. Yleisön onneksi laimeiden välispiikkausten välissä soitettiin Permission to Land'lta kaikki mahdolliset menevät kipaleet ja uudelta levyltä vain muutama. Vaikka monelle The Darkness on tuttu juuri tuon ensimmäisen levyn kautta, oli yleisössä selvästi liikaa porukkaa, joille yhtyeen tuotanto oli tuntematonta. Olikohan tämä syynä siihen, että bändi oli virittänyt loppuun "a little suprise for you Finland": AC/DC:n Higway to Hell ja Thunderstruckilla käynnistetyn I Believe In A Thing Called Love?

Sunnuntai:

Rekkalavan ja Kolmoslavan piristävästä tarjonnasta hyvinä esimerkkeinä olivat sunnuntaina esiintyneet Alamaailman vasarat -kokoonpano sekä kiinalainen rock/punk-yhtye Subs. Alamaailman vasarat loivat mystisen, lähes hypnoottisen tunnelman varjoisassa teltassa. Yhtyeen pääkaksikon, klarinettia puhaltaneen Jarno Sarkulan ja muun muassa pasuunaa soittaneen Erno Haukkalan jazzmainen kujeilu sekoittui kauniisti kahden sellon, rumpujen ja koskettimien taustaan. Hetkittäin sellojen voima toi mieleen jopa Apocalyptican keikat. Omalta kohdaltani esitettyjen kappaleiden tuntemattomuus saivat niiden pitkän keston myötä otteen lipeämään — kunnes taas oli aika hilpeän välijuonnon. "Sitä ei tiedä onko tämä viimeinen biisi ikinä, jos tuonne taivaalle pukkaa sieni, niin ette tekään kuule älykkäämpiä juttuja".

Subs sen sijaan oli täysin toisenlaisten sävelmien ystävä. Tämä kiinalainen bändi keräsi ennätymäisen yleisön Rekkalavalle bogoilemaan. Naisvokalisti Kang Maon laulukiljunta ja bändin raaka rockvauhti pisti eturivien moshpittiin eloa, vaikka soundeiltaan kyseinen lava on heikoimmasta päästä. Mao totesi meidän — yleisön ja bändin — pystyvän kommunikoimaan "yhteisellä kielellä", vaikka kiinaa ei osaisikaan. Yleisön joukosta tosin löytyi ainakin yksi kiina huudellut suomalainen Subs-fani.

YleX-teltassa Saul Williamsin keikka alkoi harvinaisemmalla tavalla: Williamsin kirjan suomentanut Paleface luki otteita kyseisestä teoksesta. Saarnaava, rap-tahtia haeskeleva luenta venyi kuitenkin hivenen liian pitkäksi, ja Williams itse saatiin lavalle vasta 10 minuutin kuluttua. Saarnaus toisessa muodossa jatkoi myös silloinkin: nöyränoloinen tähti antoi tunteikkaan voimallisen hiphopin täyttää pimeän teltan, eikä halunnut ottaa vastaan suosionosoituksia: "Älkää minun nimeäni huutako. Huutakaa omaa nimeänne!"

Päälavan iltapäivässä teinityttöjä villinnyt Negative oli levytystauon jälkeen innoissaan päästessään keikkailemaan. Toisena biisinä Neil Young -coverointi sai yleisön huutamaan kentällä. Bändin pojissa on hyvää rockainesta, joten eri medioissa pyörineet puheet tulevasta maailmanmenestyksestä eivät aivan perättömiä ole. Jonne Aaron on kuin Mike Monroen lapsenkasvoinen mutta samalla trendikäs pikkuveli. Kun kaveri imisi itseensä vielä rahtusen lisää rohkeutta, niin uusi maailmanluokan stara olisi valmis.

Nicole Willis & The Soul Investigators oli itselleni ehdottomasti Rentolavan odotetuin keikka. Willisin ja Investigatorsien yhteisprojekti on ottanut hyvin tuulta siipien alle, kun levy vihdoin pitkän odottamisen jälkeen saatiin painetuksi ja myyntiin viime vuonna. Joensuuhun kokoonpano saapui lähes suoraan Montreuxin Jazz Festivaleilta, joissa oli kuulemma ollut hyvä tunnelma. Muutoinkin ulkomaita bändi on tänä vuonna kolunnut kiitettävästi. Willis vaikutti selvästi rennommalta kuin hänet edellisen kerran Tavastialla nähtyäni. The Soul Investigators sai setin alkuun soittaa keskenään instrumentaalikappaleita vartin ajan, mikä oli ehdottomasti oikeutettua, onhan heillä paljon materiaalia myös menestyneen Keep On Reachin' Up albumin ulkopuolellakin.

Päätösklubi:

Vaikka tänä vuonna Ilosaarirock oli kokonaisuutena tasapainoinen ja tarjosi myös monia yksittäisiä ilonaiheita, oli yksi ylitse muiden: loppuunmyyty Päätösklubi. Stu ja tamperelainen Regina saivat valitettavasti esiintyä tyhjälle jäähallille, mutta kun Tohtori Orff & Herra Dalcroze pääsi lavalle, alkoi hurmoksellinen tunnelma kuplia ja halli täyttyä. Lastenmusiikkiyhtyeeksi luokiteltu Tri Orff on sympaattisen rumpalinsa johdolla niin mukaansatempaava, ettei täysikäisistä katsojista täyttynyt jäähalli voinut jäädä paikalleen seisomaan. Erään paikalla olleen levy-yhtiön edustajan mielestä oli jopa hälyttävää, että siihen mennessä parhaat kicksit antanut keikka oli juuri lastenmusiikkiorkesteri!

22Pistepirkko antoi täysin erilaisen kokemuksen, nimittäin lähes sanattoman esiintymisen. Miehet alkoivat lavalle tultuaan soittaa saman tien ensimmäistä biisiä eikä biisien välillä kuultu kuin "Kiitos kiitos". Veljekset näyttivät tuttuun tapaan sopivan biisilistan lennossa, mikä toisaalta oli show'ta yleisölle. Rouheat soundit ja terävä soitto antoivat keikalle erinomaisen rockhengen. En muistanutkaan kuinka hyvältä 22Pistepirkko voi kuulostaa!

Pankin räjäytti viimeisenä esiintynyt PMMP. Festarilientä nauttineet bändin tytöt lisäsivät vauhtia niin, että keikan loppuessa lavalla nähtiin kirjaimellisesti painivia bändin jäseniä, rumpujen päällä pomppiva rumpali ja hysteerisesti kirkuva yleisö. Bändi todella nautti aidosti keikastaan — mahdollisesti jopa enemmän kuin yleisö!

Päätösklubi, jossa nähtiin ujo tyttö laulamassa monotonisia hittejä yksinkertaisista asioista, boheemit veljekset rokkaamassa sielukkaasti sekä kaksi kapinahenkistä nuorta naista repimässä toisiaan hiuksista ja kiroilemassa katsojille, oli niin järisyttävän hyvä setti, ettei Ilosaarirockin asemaa vuosia loppuunmyytynä festarina voi kyseenalaistaa mitenkään.

Ilosaarirock 2006 -kuvia >

Teksti: T. Mikola