Muse on aina jakanut mielipiteet. Usein siitä joko siitä diggaa aivan hulluna tai sitten sitä ei yksinkertaisesti kestä. Mielipiteiden jakautuneisuus on näkynyt erityisesti levyjen arvosteluiden ristiriitaisuudessa, parhaiten vuonna 2001 julkaistun Origin of Symmetryn kohdalla. Nekin arvostelijat jotka ovat tunnustaneet Musen musiikilliset ansiot, ovat dumanneet bändin maailmanlopullisen ylidramaattisuuden. Juuri dramaattisuus ja hyvän maun rajoilla liikkuva, ja usein sen ylittävä, melankolisuus ovatkin olleet monille suurimmat kynnykset Muse-diggailun suhteen ja helpoimmat argumentit yhtyeen kritisoijille, jotka ovat usein syyttäneet Musea ironian puutteesta. Uudella levyllä, Black Holes and Revelations, kolmihenkinen bändi ei kuitenkaan pyytele synninpäästöä synkistelystä vaan tällä kertaa se nauraa päin epäilijöiden naamaa paljastamalla todellisen persoonansa, joka ei todellakaan ole niin angstinen kuin luultiin. Tähän asti Muse onkin onnistunut hämäämään kaikkia, jopa omia fanejaan.

Ovathan ironisuuden merkit tietysti aina olleet olemassa. Levyillä toistuvat apokalyptiset sanoitukset ja sydämenmurskaavat melodiat luonnollisesti herättävät ironian epäilyksen. Eihän kukaan voi tosissaan olla niin toivoton? Vai miltä kuulostavat Origin of Symmetryllä olevan Space Dementian ja Absolutionin (2003) avausraidan Apocalypse Pleasen kertsien lyriikat: "You make us wanna die/ I'd cut your name in my heart/ We'll destroy this world for you/ I know you want me to/ Feel your pain" ja "It's time we saw a miracle/ Come on it's time for something biblical…and this is the end/ this is the end of the world". Itseironia kuitenkin tarvitsee aina tarttumapinnan, jotain mikä erottuu normaalista. Edellisillä levyillä Muse on tarjonnut pelkkää vakavaa naamaa ja pokka on pitänyt.

BHARää kuunnellessa mielessä käy jopa ajatus, että ironiattomuus saattoi koko ajan olla tarkoituksellista. Bändin urakehitystä tarkastellessa tietoisen hämäämisen taktiikka ei nimittäin yllättäisi. Debyyttilevy, Showbiz (1999), joka seilasi Radioheadin nostattaman melankolisen indie rockin suosion toisessa aallossa, oli lupaava debyytti. OOS sitä vastoin otti askeleen kohti Musen omaa ilmaisua ja tyyliä megalomaanisella melankoliallaan. Absolution sitten viimeistään naulitsi bändin omatakeisen saundin ja todisti lopullisesti kuinka väsyneitä ne loputtomat vertailut Radioheadiin olivat. Levy myös nosti Musen maailmanlaajuiseen suosioon sinne Coldplayn ja juuri Radioheadin kaveriksi. Menestyksen ja palkintojen — muuna muassa Brit Awardsien paras live-akti — siivittämänä Muse piti Absolutionin jälkeen, tämän päivän musiikkimaailman lainalaisuuksien vastaisesti, kolmen vuoden levyjulkaisu tauon. Tämä on osoitus siitä, että Muse ei enää noudata trendejä eikä halutessaan muitakaan musiikillisia "sääntöjä" vaan tekee mitä huvittaa. Näistä syistä ja tietysti äärettömästä lahjakkuudesta johtuen Muse on onnistunut kehittämään erittäin uniikin ja tunnusmerkillisen saundin, joten bändin siis tarvitse pelätä, että joku teinipumppu ottaisi heidän paikkansa musiikkikartalla, vaikka uutta levyä ei ihan joka vuosi julkaistaisikaan.

Vaikka Black Holes and Revelations viekin yhtyeen ilmaisun entistä ylemmäs omiin ylhäisiin sfääreihin, sisältää se silti kaikki tutut Muse-elementit. Matthew Bellamyn falsetti hipoo jälleen ohenevaa otsonikerrosta, mutta hänen laulussaan on myös entistä enemmän vaihtelua. Metalliset kitarat soivat aivan kuin ennenkin ja meno on edelleen hyvällä tavalla tinkimättömän angstista, mutta ei enää kuitenkaan ennustele maailmanloppua. Lisämausteina pataan on sitten heitetty ripaus poppia, tujaus italowesterniä, nyrkillinen politiikkaa ja jopa hyppysellinen tanssittavuutta. Joten jos vakuuttava Absolution vielä saatettiin tuomita synkisteleväksi ja ilottomaksi levyksi, BHARää ei todellakaan voi olla kuuntelematta ilman suunpieleen kiemurtelevaa hymyvirettä. Vai voiko millään muulla tavalla suhtautua Knights of Cydonian alussa laukkaavien hevosten käymään lasersotaan sekä City of Delusionilla raikaavaan railakkaaseen trumpettiin. Musella on kuin onkin itseironiaa ja huumorintajua!

Huumorintajusta kertoo myös täydellisyyttä hipova ja viimeisen päälle mietitty biisien järjestys. Eihän yhden 2000-luvun innovatiivisimmista ja parhaista bändistä tietenkään tarvitse dissaajista välittää, mutta silti voi ainakin kuvitella, että Bellamy ja kumppanit sijoittivat Take a Bow'n avausraidaksi härnätäkseen epäilijöitä. 'Taasko sitä samaa ranneviulua' -huudahdus on varmasti päässyt monen kriitikon suusta levyn ensimmäisellä kuuntelukerralla. Take a Bow nimittäin jatkaa täsmälleen siitä mihin edellisellä levyllä jäätiin. Absolution loppuu sanoihin: “your death creates success rebuild and supress/ change in the air and they'll hide it everywhere/ and no one knows who's in control". Take a Bow jatkaa: "Corrupt you corrupt & bring corrupton to all that you touch…cast a spell/ cast a spell on the country you run/ And risk/ you will risk/ you will risk all their lives and their souls". Ne jotka lopettivat levyn kuuntelun jo ennen ensimmäiseen biisiin loppuhokemaan, "You will burn in hell", olisi kannattanut jaksaa vielä vähän aikaa. Starlight on nimittäin puhdas rakkauspopralli — ainakin Musen asteikolla mitattuna. Kolmosena jatkava sinkkuraita, Supermassive Black Hole, on laahaava tanssibiisi, joka varmasti pyörittää jokaisessa indie-diskossa. Yökerhosta siirrytäänkin sitten vaivattomasti viereiseen tehdashalliin, napataan muutama esso ja heilutaan mahtipontisesti jyräävän Map of the Problematiquen vietävänä. Tämän armottoman tykityksen jälkeen onkin sitten hyvä painua kotiin ja unten maille kehtolaulumaisen Soldier's Poem'n soidessa.

Vaikka Black Holes and Revelation'stä välillä tuleekin mieleen koko perheen levykokoelmista koottu levykirppis, on se omassa mahdottomuudessaan lähes täydellinen. Kaikki "outoudet" palvelevat kokonaisuutta, ja loistavia biisejä on niin paljon, että on mahdollista poimia eri suosikki viikon jokaiselle päivälle. Yllätyksellisyys ja itseironisuus myös pukevat jo bändin tuttua kyynelten kastelemaa ulkonäköä, joka erinomaisuudestaan huolimatta tarvitsikin pienen piristeen. Kun Muse on nyt totaalisesti päästänyt itsensä irti talutushihnastaan, emme voi muuta kuin odottaa seuraavaa levyä ihastuksesta ja kunnioituksesta huumautuneina.

Teksti: Markus Kitunen