Julkaistuaan debyyttinsä vuonna 2005 Bloc Partystä tuli heti yksi uuden aallon britti-rockin lipunheiluttajista kovalla post-punk/tanssirock-vetoisuudellaan ja erittäin muodikkaalla soundillaan. Yhtye kuitenkin erottautui massasta osoittamalla suurta potentiaalia ja levyttämällä nipun erinomaisia biisejä, jotka ovat osoittaneet erinomaista vastustuskykyä ajan kuluttavuudelle. Levyn aloitusnelikko Like Eating Glass, Helicopter, Positive Tension ja Banquet iskee edelleen kuin nyrkillinen dynamiittia ja on ehkä kaikkien aikojen tiukin levyn aloituskimara.

Esimerkillisestä debyytistä huolimatta Silent Alarm ei noussut klassikkodebyytin asemaan (sinne Definitely Mayben ja Whatever People Say I Am, That's What I'm Notin seuraan), vaikka musiikillisesti ja ajoituksen kannalta kaikki edellytykset olivat olemassa. Bloc Partyn biisintekotaitoa sekä kypsyyttä ja lahjakkuutta kukaan ei varmasti lähde kieltämään, mutta debyyttiä vaivasi yksi ylitsepääsemätön ongelma: mitäänsanomattomuus. Silent Alarm tarjosi ensiluokkaista britti-rockia, mutta jäi silti hieman ontoksi. Se pisti veren ja adrenaliinin virtaamaan, mutta tuntui kuin sillä ei olisi ollut mitään sanottavaa, aivan kuin se ei olisi edes yrittänyt puhutella ketään. Bändiltä puuttui juuri se puhuttelevuus, joka on tehnyt Arctic Monkeysista yhden tämän vuosikymmenen tärkeimmistä yhtyeistä (huolimatta siitä miten se tulevaisuudessa tulee pärjäämään). Monkeys ei nimittäin tehnyt pelkästään hyvää ja aikansa näköistä musiikkia vaan tarjosi myös puhuttelevaa ajankuvaa – jos ei nyt ihan koko sukupolvelleen niin ainakin ikäluokalleen.

Bloc Partyn mitäänsanomattomuus kiteytyykin Silent Alarmin teksteihin. Kele Okereken sanoituksista puuttuu idea, ne eivät puhuttele, eivätkä pakota kuuntelemaan. Puhuttelevuudella en kuitenkaan tarkoita, että lauluilla pitäisi olla jotain korkealentoista sanomaa. Tarkoitan, että kun lauletaan "North to south/ Empty Running on Bravado/ As if to say, as if to say/ He doesn't like chocolate/ He's born a liar, he'll die a liar/ Some things will never be different" (Helicopter) kirjoitetaan yksinkertaisesti huonoa tekstiä ja siksi samalla kaikki kantaaottavuuskin menettää merkityksensä. Bloc Partyn muuten onnistunutta ja yhtä uuden aallon parasta levyä vaivasi juuri tällainen sanoitusten kömpelyys.

Ei ole siis ihme, että A Weekend in the Cityllä tähän ongelmaan on selvästi kiinnitetty erityistä huomiota bändin soundin kehittämisen ja tanssirock-leiman poistamisen ohella (joka olikin hieman epäreilu jo alun perin). Tanssikengät voikin jättää kaapin nurkkaan odottamaan Monkeysin huhtikuussa julkaistavaa kakkoslevyä, sillä A Weekend in the Cityn biisit pistävät kuuntelijan ennemminkin pohdiskelemaan omia tarkoitusperiään kuin ryntäämään tanssilattialle. Vaikka Kelen lyriikoissa ehkä välillä haiskahtaakin pieni ylitsemppauksen maku, huomattavaa kehitystä on tapahtunut. Tällä kierroksella kappaleet nimittäin muodostavat tematiikaltaan eheän ja keskeisiä kysymyksiä käsittelevän kokonaisuuden. Eivät lyriikat edelleenkään ilman kritiikkiä selviä, koska sisältävät muutamia heikkoja hetkiä, mutta niinhän siinä usein käy, koska pitäähän pop-kappaleen sanoitusten palvella ensisijaisesti itse musiikkia eikä päinvastoin. Oli kyse tietoisesta yliyrittämisestä tai ei, ei sillä myöskään ole mitään merkitystä, koska levyn tekstien aiheet ovat arkirealismissaan, ajoittaisista itsestäänselvyyksistä huolimatta, tärkeitä ja tekstit sisältävät useita hienoja oivalluksia.

Sanoituksissaan Kele käsittelee ajankohtaisia ongelmia kuten ihmisten turhautuneisuutta, terrorismin aiheuttamaan pelkoa ja rasismia (Hunting for Witches). Hän myös kuvaa erittäin onnistuneesti sukupolvensa tunne-elämää ja sen pinnallisuutta sekä tunteettomuutta (Song for Clay (Disappear Here)), jotka ilmenevät mm. kulutuskulttuurin ylivaltana (Uniform) ja tunnehakuisena päihteiden käyttönä (Song for Clay). Kelen kuvaamat ihmiset ovat todenmukaisia epävarmuudessaan (The Prayer) ja pelokkuudessaan. Yksilön kriisi onkin yksi koko levyä hallitsevin johtoaate. Laulut eivät juuri tarjoa toivoa yksilön ja yhteisön toipumisesta, mutta eivät myöskään syytä kumpaakaan vallitsevasta tilasta: "We're doing the best with what we've got" (Sunday).

Ja toisaalta miten voi toipua, kun ennenkin asiat olivat päin helvettiä ainoastaan vain eri tavalla. Thatcherin ajan Britannian imettyä elinvoiman ja värikkyyden saarivaltakunnan ihmisistä 2000-lukua on helppo pitää paremman yhteiskunnan aikana. Blairin New Labourin aikaansaaman elintason ja elämänlaadun paranemisen taustalla on kuitenkin muhinut valtaisat sosiaaliset ongelmat, jotka ovat ryömineet näennäisen hyvinvoinnin varjosta päivänvaloon vuosituhannen vaihtuessa. Yleinen pahoinvointi ja alkoholismi, räjähtäneet huumeongelmat, nuorisojengit, pelko sekä rasismi ovat jatkuvasti julkisessa keskustelussa toistuvia huolenaiheita. Toiveita herättäneen 90-luvun lopun jälkeen Britannian törmäys 2000-lukuun on ollut kova. Eikä uusi sukupolvi ole yhteentörmäyksestä vammoitta selvinnyt.

Kele kiteyttää uuden sukupolven ongelmat Uniformilla, jossa hän kuvaa älykkäästi pitkästynyttä, tunteetonta ja suuntaa vailla olevaa nuorisoa Converseissaan ja yhdenmukaisessa pukeutumiskoodissaan: "We’re finding it hard to break the mould…We have nothing at all to say/ Uniform/ There was a sense of disappointment as we left the mall/ All the young people looked the same". "Uniform" tarkoittaa yhdenmukaisuutta ja samanlaisuutta, mutta myös univormua ja Kele vertaakin sanattomasti yhdenvertaisuuden irvikuvaa koulu-univormua (Uniform), joka sopi (tai paremmin sanottuna sovitettiin) vielä Thatcherin aikaisen Britannian ajatusmaailmaan ja yhdenmukaisuuden pakkoon sekä nyky-nuorison pukeutumistyyliin, joista jälkimmäisen tulisi kuvata nuorison positiivista yhteenliittymistä ja samalla korostaa yksilön omaa identiteettiä. Näin ei kuitenkaan Kelen mielestä ole käynyt, vaan uuden sukupolven identiteettikriisi konkretisoituu nimenomaan nuorison pukeutuessa "kapinaksi naamioituneeseen kaupallisuuteen": "Think about more things to buy/ The TV taught me how to sulk and love nothing".

A Weekend in the City ilmaisee kuinka sen paremman huomisen koitettua asiat eivät olekaan niin hyvin kuin olisi toivonut. Vaikka yhteiskunta on kulkenut kauas 80-luvun deprivaatiosta ja Thatcherin ajan yksilön korostamiseen liitetystä negatiivisesta suhtautumisesta, ei yksilön kriisin muottia ole silti rikottu. Edelleen joudutaan piiloutumaan epävarmana univormun alle uskaltamatta ottaa kantaa ja tarttua omaan identiteettiin. Vaikka pakollisen yhdenmukaisuuden univormu on parissa vuosikymmenessä muuttanut radikaalisti ulkomuotoaan, sen sisään on kääritty samat vanhat ongelmat 2000-lukuisella korostuksella.

Teksti: Markus Kitunen