|
20.07.2007
|
|
Ryan Adams on julkaissut jälleen uuden levyn (Easy Tiger). Etusivua ei kuitenkaan tarvitse uusiksi laittaa, eikä edes rynnätä levykauppaan saadakseen sitä viimeisintä kuuminta hottia. Mihinkään ei ole kiire, koska on varmaa, että levy kuulostaa hyvältä vielä vuosienkin kuluttua. Musabisneksen hektisen hengen vastaisesti on sopivaa siis pysähtyä hetkeksi. Hengittää hieman, rauhoittua ja unohtaa hetkeksi se, mikä lie, trendikäs rokki pumppu tai ihme kalsea kone jytke, joka siellä stereoissa äsken soi. Ei hälinää, ei outoa kakofoniaa vaan ainoastaan nautittavia melodioita ja ajatonta saundia. Ryanillakaan ei tunnu olevan mihinkään hätä (vaikka levyjen ilmestymistiheys antaa toisin olettaa), koska Ryanin musiikin niskaan ei ole ajanhenki hönkimässä ja patistamassa stailaajalle hankkimaan sitä viimeisintä styyliä. Stailausta ei nimittäin nyt tarvita, kun musiikista löytyy vain tarpeeksi rakkautta ja/tai sen puutetta, joita on Ryanilta aina löytynyt ja paljon. Ryan Adamsin uuden julkaisun kuuntelu tuntuu siltä kuin palaisi kotiin. Ryan Adams liittyy vahvasti omaan musiikki herännäisyyteeni; aikaan jolloin aloin todella kuunnella musiikkia. Vuosien kuluessa mieltymykset ovatkin sitten puhallelleet lähes omaehtoisesti luonnonvoiman lailla eri suuntiin. Ryan on kuitenkin pysynyt ja hänen luokseen on aina yhtä helppo ja mukava palata. Heartbreaker ja Gold kuulostavat edelleen aivan yhtä hyvältä kuin kuulostivat silloin 2000-luvun alussa. Uskonkin että Ryan on yksi niistä artisteista, joka tulee jättämään ikivihreän kädenjälkensä meidän sukupolven musiikinhistoriaan. Ei sen takia että hän olisi kehitellyt jotain täysin uutta ja mullistavaa, siihen ei tällä kertaa ole mitään tarvetta, vaan siksi että hänen musiikissaan yhdistyvät menneisyys, nykyisyys sekä ikuisuus kollaasina, joka ei riistä menneeltä tai nykyhetkeltä mitään pois, mutta ei voi olla olemassa ilman kumpaakaan. Tässä sitä ollaan niin kuin aina ennenkin on oltu. Ryan Adamsista puhutaan usein erittäin lahjakkaana muusikkona, joka ei kuitenkaan saa itsestään kaikkea irti valtavan tuotteliaisuutensa takia. Hänen tuotantoaan kuvataankin usein epätasaiseksi. Mielestäni totuus on kuitenkin täysin päinvastainen; hänen tuotantonsa on ennen kaikkea tasaista. Hyvän ja huonon päivän, tai Ryanin tapauksessa erinomaisen ja pelkästään hyvän, välinen ero on pysytellyt hänen soolouransa aikana erittäin pienenä. Ja pitää muistaa, että seitsemään vuoden sooloiluun mahtuu jopa yksitoista levyä (lasken Love Is Hell ja Cold Roses kokonaisuudet neljäksi levyksi, sillä jokaisessa osassa on vähintään 9 kappaletta), joista jokainen on aina saanut vähintään ne kolmen arvostelu-tähteä. Tätä vastaväitettäni voidaan perustella matemaattisesti: 15+16+13+10+9+14+9+10+15+9+13 = 135. Eli, toisin sanoen, nämä yksitoista levyä koostuvat sadasta kolmestakymmenestä viidestä biisistä, joka periaatteessa vastaa samaa kuin jos Ryan olisi julkaissut joka vuosi seitsemäntoista biisin levyn. Kun siis vertaa Ryanin tahtia normaalin bändin/artistin kahdentoista-biisin-levy-joka-toinen-vuosi- julkaisuvauhtiin on Ryanin julkaisu/laatu-suhde lähes ilmiömäinen. Levyt ovat myös pullollaan mielettömiä biisejä. Vai miltäs tällainen biisilista kuulostaa: To Be Young (Is to Be Sad, Is to Be High), Come Pick Me Up, New York, New York, La Cienega Just Smiled, Harder Now That It's Over, Starting to Hurt, She Wants to Play Hearts, So Alive, Afraid Not Scared, This House Is Not for Sale, Wonderwall, Please Do Not Let Me Go, I See Monsters, Sweet Illusions, Now That You're Gone, How Do You Keep Love Alive, Let It Ride, Starlite Diner, The Sadness. Kannattaa takoa rautaa silloin, kun se on kuumaa. Ryanilla se tuntuu jatkuvasti polttelevan näppejä. Hyvän osoituksen Ryanin tuotteliaisuudesta olen saanut kokea myös livenä. Noin kaksi ja puoli tuntia kestäneellä keikalla Ryan soitti biisejä ainoastaan Heartbreaker, Gold, Nashville City Nights ja 29 levyiltään. Setissä kuultiin mm. suoraviivainen punk-versio New York, New Yorkista sekä biisi jonka hän oli kirjoittanut (omien sanojensa mukaan) matkalla keikkapaikalle. Ryan pyysi järkälemäistä bändäriä tuomaan jostain ryppyisen paperin, johon hän oli luonnostellut uuden laulun. Siinä sitten järkäle paperia piti ja Ryan soitti ja lauloi. Biisi kuulosti hyvältä, mutta tuskin tulee koskaan julkaistuksi. Olisikin hauska tietää minkälainen kokoelma yhtä laadukkaita julkaisemattomia biisejä Ryanilta löytyy lipastonsa pohjalta. Tuntuu sitä, että mihin vaan Ryan koskee, muuttuu kullaksi. Hän kirjoittaa sydäntä särkeviä poppiralleja ehkä paremmin kuin kukaan. Hän pistää kantribuutsit kopisemaan tavalla, joka saa junttikantria vihaavan naapurinkin tanssimaan square dancea. Rokkia, bluesia sano sinä, kaikki hoituu, kuulostaa hyvältä ja myy. Joku väittää, ettei Ryan tule koskaan lunastamaan valtavaa potentiaaliaan. Minä väitän, vaikken Easy Tigeria ole vielä käsiini saanutkaan, että Ryan Adams käytti sitä taas kerran täydellisesti julkaisemalla erinomaisen levyn. Ja tällä kertaa hän malttoi pitää jopa vuoden levytys tauon.
Teksti: Markus Kitunen |
  |
