|
26.07.2007
|
|
The Killers jos joku on live-bändi! Heidän henkeäsalpaava konserttinsa osoitti, että he todellakin ovat tämän hetken yksi suurimmista bändeistä. Toki he kuulostavat erinomaiselta levyilläkin, mutta vasta livenä heidän tuotannon todellinen laatu tulee täysillä esiin. Tämä tekeekin Killersistä erityisen moneen muuhun rock-bändiin verrattuna. Kaikkihan osaavat livenä kovaa soittaa ja monet, totta kai, hyvinkin, mutta vain harvalla on kaksi levyllistä biisejä, joista jokainen on näin tarkalla ammattitaidolla muovattu toteuttamaan täydellisen potentiaalinsa vasta lavalla. Moni rock-artisti varmasti myisi sielunsa jos vain saisi Brandon Flowerin biisinkirjoitus käden. Kaikista kappaleista tuntui aina löytyvän se tietty kikka tai yksinkertaisesti vain isompi vaihde saaden jokaisen kuulostamaan Killersin isoimmalta hitiltä. Ja hittejähän (pelkästään sanan positiivisessa merkityksessä) Killersiltä löytyy. Lienee itsestään selvää että biisit kuten Mr. Brightside, Somebody Told Me, For Reasons Unknown, When You Were Young ja Bones toimivat live-yleisölle yhtä tehokkaasti kuin pannullinen espressoa korilliselle oravanpoikasia. Ja vaikka suurin osa isoimmista hiteistä kuultiinkin jo setin alkupuolella ei tunnelma tai keikan taso laskenut millään tavalla. Muista kappaleista nousivat esiin mm. hoilailevan svengaava All These Things That I’ve Done ja mainion, western elokuvien ratsastuskohtauksia mieleen tuovan, rumpu rytmin mukana laukkaava Bling (Confessions of a King), joista kummastakin löytyy loistavat sing-along osuudet jotka saivat hyvin soiton mukana eläneen helsinkiläisyleisön laulamaan ja nostamaan käsiään kattoon: "Higher and higher we’re Gonna take it". Lisäksi hyvänä esimerkkinä levyllä ehkä hieman vähemmälle huomiolle täysin syyttä jäävä, hiukan haikea, Smile Like You Mean It muuntautui lavakäsittelyssä riemastuttavaksi rokkiralliksi. Kokonaisuudessaan keikka oli yhtä ilotulitusta alusta loppuun. Killers näytti oppikirja esimerkin miten rokki-keikka tulee aloittaa; bändi otti luulot pois heti kärkeen hyökkäämällä yleisön kimppuun kolmen hitin putkella Sam’s Town, When You Were Young ja Bones. Usein jos isoimpia hittejä soitetaan heti keikan alussa, ne saattavat jäädä pettymyksiksi, koska bändi ei ole vielä lämmennyt. Killers sitä vastoin asetti riman aivan uskomattoman korkealle ensimmäisestä soinnusta lähtien ja ylitti riman joka biisillä. Loistat kappaleet eivät tietenkään toimi itsestään vaan luonnollisesti vaativat laadukkaat soittajat. Killersin tapauksessa ulkonäkö saattaa pettää ja pahasti. Brandon Flowersia lukuun ottamatta muut bändin jäsenet näyttivät siltä kuin olisivat arvottu lavalle lähimmän rokki-baarin kantiksista. Kitaristi David Keuning näytti viimeisimmästä hippi-junasta pudonneelta. Rumpali Ronnie Vannucci sitä vastoin oli pukeutunut viimeisen päälle valkoiseen t-paitaan, joka ei yrittänytkään peittää pientä kaljamahaa. Ja basisti Mark Stoermer, no sitä ei meinannut lavalla edes huomata. Onneksi rokkia ei kuitenkaan ulkonäöllä soiteta (vaikka siltä se liian usein saattaa vaikuttaa) ja bändi oli mahtavassa vedossa. Kitara soi kirkkaasti ja Keuning yltyi mukavasti ajoittaisiin revittelyihin. Stoermerin basso nakutti tarkasti kuin puusepän vasara, josta osoituksena encoressa soitettu erinomainen Joy Division-cover Shadowplay. Ja etenkin Vannuccin intohimoinen rumpusoitto oli riemastuttavaa kuunneltavaa. Ja mitä edelleen siihen ulkonäköseikkaan tulee, vanha sanonta pitää Killersin tapauksessa paikkansa: kanalassahan voi olla vain yksi kukko. Säihkyvään pikkutakkiin pukeutunut Flowers lauloi erittäin varmasti ja valtavalla antaumuksella. Hänen lavakäyttäytymisessä oli tarpeeksi bravadoa oikeuttaakseen olemassaolonsa yhden maailman suurimman rokki-bändin keulamiehenä. Hänen lava-preesensissä oli kuitenkin myös aitoa ja vilpitöntä intoa sekä sympaattista maanläheisyyttä. Joku tosin saattoi harmitella Flowersin väli-spiikkien niukkuutta, mutta se sitten onkin ainoa kielteinen palaute, mikä keikasta saattoi kenellekään jäädä.
Teksti: Markus Kitunen |
  |
