Höyrystymispisteessä

Vaara: saattaa aiheuttaa sydämenpysähdyksiä.
The National: Boxer
The Nationalin uutuuden piti olla vain lämmittely ennen Interpolin tulevaa Our Love to Admirea. Boxer ei kuitenkaan tyydy sparraus rooliinsa vaan heittää tiukan titteli-haasteen Interpolin suuntaan. Odotellaanhan OLTA:sta kuitenkin vuoden ykkös-levyä. Yhtyeiden musiikissa on paljon samankaltaisuutta, mutta pitää olla erittäin varovainen, ettei lähde kategorisoimaa The Nationalia vain yhdeksi ��?niistä Interpolin kaltaisista nyky-rock bändeistä��?. The Nationalin musiikki on liian kaunista ja pysähdyttävää ollakseen alisteisesti verrattavissa mihinkään bändiin.
Kummatkin yhtyeen musiikki perustuu voimakaan tunnelman luomiseen, mutta jos Interpol on suoraviivaisemmin painostavan alakuloinen, The Nationalin luoma tunnelma on hiljaisempi ja hauraampi. Vokalistin, Matt Berningerin, ääni on samanaikaisesti koskettava, herkkä ja erittäin uskottava; kuin sekoitus Interpolin Paul Banksin tylyä tummanpuhuvuutta sekä Lambchopin Kurt Wagnerin pehmeyttä. Jos Berningerin ääni on pysähdyttävä niin hänen ainutlaatuiset sanoituksensa vasta saavatkin sydämen hakkaamaan lyönnin jäljessä:
"You know I dreamed about you for twenty-nine years/ before I saw you/ You know I dreamed about you/ I missed you for twenty-nine years" (Slow Show)
Auts! Jos The Nationalia kuunnellessa ei tunne sitä outoa tunnetta vatsanpohjalla, on pakko olla kuollut sisältä.

Tärpit: Mistaken for Strangers; Slow Show
myspace.com/thenational


Liekehtivä nero!
Rufus Wainwright: Release the Stars
Rufus Wainwright: tämän hetken laulaja/lauluntekijöistä haasteellisin, mutta ehkä myös nerokkain. Release the Starsin on tarkoitus nostaa RWn status kriitikoiden suosikki homoseksuaalista myynti-listojen kärkinimeksi. Vaikka RTS on Rufukselta askel mainstreamimpaan suuntaan, ei se välttämättä ole ihan niin radioystävällinen kuin hän etukäteen julisti (kuinka tosissaan hän sitten oli, on ihan toinen juttu). Ja hyvä niin! Ei Rufus nimittäin edelleenkään malta olla irrottelematta mainioilla orkesteri-ilotteluillaan. Tämä on hauskasti (itseironisesti?) myös huomioitu levyn sisälehdykässä. Biisien lyriikoiden yhteydessä olevat avustavien soittajien nimien ja soittimien noteeraukset vievät nimittäin lähes yhtä paljon tilaa kuin itse sanoitukset. Rufuksen neljäs levy on koskettava, hauska ja kantaaottava, eli kaikkea mitä ensiluokkaiselta pop-musiikilta (ja Rufukselta) sopii odottaa.
"Again. I’m afraid, of one thing/ Will I walk away from love knowing nothing/ Wearing my heart between my legs" (Between My Legs) 

Tärpit: Going to a Town; Release the Stars
rufuswainwright.com

Kestävää kehitystä

Kivaa, söpöä, kaunista, täydellistä
Au Revoir Simone: The Bird of Music
"Play me a sad song cause that’s what I wanna hear/ I want you to make me cry"

The Bird of Music luo mielikuvia satumaailmasta jossa on jatkuvasti auringonnousun maalaama purppuran punainen taivas ja jonka puissa pörröiset linnut laulavat niin kaihoisan kauniita lauluja, ettei tiedä pitäisikö ruveta tanssimaan vai purskahtaa itkuun. Elektronisesti höystetty poppi ei tästä juuri enää parane. 

Tärpit: Violent But Flammable World; Night Majestic
myspace.com/aurevoirsimone 


Suoraan indie-electro taivaasta
Processory: s/t
"Her white dress is changing into a bandage/ They said: "Love your fellow creature"/ Two sides and the line is thin/ They said: "Love your fellow creature��?/ But what if his the devil’s evil twin/" (Evil Twin)
Processory on Jori Hulkkoselta harppaus indiempään suuntaan. Levyllä kuullaan uutuutena mm. Jorin kitaransoittoa ja popimpaa yleisotetta. Muutos on ollut pelkästään positiivinen, sillä tämä Jortsun uusi projekti on poikinut hänen uransa parhaan levyn. Kunnia tästä ei kuitenkaan kuulu pelkästään Jorille vaan yhtälailla mysteeriselle vokalisti/sanoittajalle Jerry Valurille. Valuri on kylmällä äänellään ja kliinisellä laulutyylillään täydellinen elektro-laulaja ja muodostaa Jorin kanssa mahtavan tutkaparin. Valurin sanoitukset ovat myös loistavan hämmentäviä ja hauskoja. Tuntuu, että Jortsun ja Valurin yhteistyö on saanut Hulkkosesta viimein sen koko valtavan potentiaalin irti, josta toistaiseksi olemme saaneet vain näytteitä. Esimakuahan miesten yhteistyöstä saatiin jo Jorin Dualizm-levyllä, jossa Valuri lauloi Lo-Fiction-biisin. Lo-Fiction onkin ehkä vain paras Elektro-biisi ikinä! Toivokaamme siis tämän taivaassa tehdyn liiton jatkuvan pitkälle tulevaisuuteen. 

Tärpit: Evil Twins; Old As the Hills
myspace.com/processory

Nopeat fiksit, lyhyet kiksit:

Party, party!
Amy Winehouse: Back to Black
Brittien lemmikki soul-diiva tarjoaa erinomaista kotibile-musaa, mutta ei oikein jaksa innostaa nojatuolissa kuunneltuna. Lungi You Know I’m No Good ja levyn nimibiisi nousevat parhaimmiksi hetkiksi ja niin loistava ralli kuin Rehab onkin, on radiosoitto saanut etusormen ilkeälle tuulelle: skippaus ja seuraavaa biisiä kehiin. Ei se kuitenkaan mitään, vaikka Back to Blackin turnauskestävyys jää sinne Espanjan jalkapallo-maajoukkueen tasolle, koska sopivina annoksia nautittuna Amyn charmi hurmaa. Joten ei muuta kuin bileet käyntiin ja uusimpia soul-muuveja esittelemään. Uh, ah tanssilattialla nähdään!
amywinehouse.co.uk

Voi, mitä menitte tekemään?!

How have the mighty fallen!
Travis: The Boy with No Name
Tämä 2000-luvun alun suosikki britti-poppi bändi alkaa valitettavasti olla aivan liian nähty. Uudistuminen ei ole itseisarvo, mutta jotenkin vain nämä skotit kuulostavat lopen väsähtäneiltä. Levyllä on ihan kivoja melodioita supermarkettien soittolistoille, mutta juuri muualle TBWNN pilalle siloteltu pinta ei sovi. Levyä kuunnellessa huomaa toivovansa, että Fran Healey vain kilahtaisi kesken laulun ja alkaisi huutaa jotain poliittisesti täysin epäkorrektia, sillä vain se saattaisi pelastaa levyn totaaliselta lässähdykseltä. Kiroilisi edes, mutta ei.
Ei TBWNN ole kuitenkaan absoluuttisesti ajateltuna täysin huono levy, mutta on vain niin Travisia, että heitä voisi syyttää itsensä plagioinnista. Ja jos joku menee tekemään sen virheen, että kirjoittaa biisin omasta pojastaan (ja nimeää levyn sen mukaan!), homma ei voi kuin kusta. Oasisksen Little James, ehkä muistuu mieleen? Onneksi tälle Travisin pojalle ei ole edes nimeä annettu, joten voimme sen siksi myös helposti unohtaa. Sitä vastoin muistakaamme se nuori Travis sieltä 2000-luvun alusta, joka niin valloittavan sympaattisesti ihmetteli, miksi hänen päälleen aina sataa. 

myspace.com/travis


Melankoliaa! Melankoliaa! Valtakuntani melankoliasta!
The Stills: Without Feathers
The Stillsin debyytti Logic Will Break Your Heart oli kaikesta epätasaisuudestaan huolimatta erittäin kelpo levy. LWBYHn parhaat hetket ovat sitä parhaanlaatuista suolaa, jota ripotella särkyneen sydämen pinnalla ammottavaan haavaan. Jos nyt jollain sattuu olemaan tällaisia snadisti pakkomielteisiä musiikin kuuntelu taipumuksia. Biisit kuten Gender Bombs, Love and Death, erinomaisesti nimetty Still in Love Song, Fevered ja Changes Are No Good ovat ensiluokkaista itkunirrottelu-rokkia, joka on tehty kuunneltavaksi tilanteeseen jolloin huudat kädet levällään kaatosateessa sen jonkun erityisen nimeä.
Mutta mitä nyt? Mitä tämä on olevinaan? Uudistua voi, mutta ei näin! EI näin! Se ihanasti alakuloinen tunnelma on korvattu keskinkertaisella indie-rockilla, joka ei ole surullista, ei erityisen iloista, eikä edes haastele kaasujalkaasi polkaisemaan liikennevaloissa. Olen hyvin pettynyt. Eikä The Stills todellakaan edes ole mikään suosikki bändini. Eivätkö he itse kuunnelleet edellistä levyään ja ottaneet opikseen: "See me Change/ Changes are no good".
Tai itse asiassa, kyseessähän taitaa olla eräänlainen kummallinen sanoista tekoihin muotoinen tautologia. Se pelkkä sanominen olisi kyllä riittänyt. Ei sitä toistoa olisi tekemällä tarpeettomaksi tarvinnut todistaa. 

myspace.com/thestills

Perushyvää:

Almost a killing on the dance floor..
MSTRKRFT: The Looks
The Looks tarjoaa kelpo danse-elektroa, jollaiselle löytyy aina tilausta. Puhdasta klubi-musaa Daft Punkin hengessä tarjoavasta ��?master kraftista��? jää silti hiukan pettynyt fiilis, koska DFA-duolta olisi odottanut parempia biisejä. Levy on tasaisen varmaa elektro-kairausta, mutta todelliset helmet jäävät uupumaan. Street Justice osuu lähimmäksi itsetietoisen röyhkeästi aloittaen: "This is the killing on the dance floor". Hitaasti kehittyvä biisi huipentuu puolivälin tienoilla, jolloin volat on syytä laittaa ulvomaan. Vaikkei MSTRKRFT ihan kaatoa lunastakaan, on se niin lähellä, että toivottavasti DFAn jäbillä olisi pitkäjänteisyyttä jatkaa elektronisella linjalla. 

myspace.com/mstrkrft 


Irlanti se sitten laulaja/ lauluntekijöitä osaa tehdä.
Fionn Regan: The End of History
Mahtipontisesti nimestään huolimatta tämän irlantilaisen singer/ songwriterin debyytti on perinteisen hiljaista mies ja kitara kamaa. The End of History on pullollaan intiimiä ja folkahtavaa laulaja/lauluntekijä poppia ja miehen lauluääni muistuttaa vahvasti irlantilaisen mestari kollegaansa Damien Ricen ääntä. Joten jos esimerkiksi Damien Rice kolahtelee, kannattaa ehdottomasti tutustua Fionn Reganiin. 

myspace.com/fionnregan

Teksti: Markus Kitunen