|
01.02.2007
|
Neljä asiaa kuvasi levyvuotta 2006:1. Uuden aallon rockin horrosVuosina 2004 (Interpol) ja 2005 (Editors) kasari Britti-rock vaikutteiset bändit veivät listojen ykköstilat. Hieman yllättävää siksi on, että viime vuoden listalle ei mahtunut ensimmäistäkään suoraviivaisesti uuden aallon levyä, vaikka Arctic Monkeys julkaisi hehkutetun debyyttinsä ja uusia bändejä ilmaantui kuin matinkyläläisiä juoppohulluja viittä vaille kaljakauppojen sulkemisajan. Ja koska aina pitää verrata edelliseen vuoteen, niin vuoden 2005 kanssa oli kyllä aika paha lähteä kilpasille: Editors, Bloc Party, Franz Ferdinand, We Are Scientists. Pitääkö sanoa enempää? Poisjäämiselle on siis yksinkertainen syy; vuonna 2006 ei yksinkertaisesti julkaistu tarpeeksi hyviä uuden aallon levyjä. Älkäämme kuitenkaan masentuko, tänä vuonna nimittäin ainakin Interpol, Bloc Party ja Editors julkaisevat uudet lätyt, joten on vähintään todennäköistä (ellei jopa varmaa), että yhden välivuoden jälkeen saadaan taas uuden rockin listaykkönen. En siis todellakaan ole liittymässä siihen tuomiopäivän kulkueeseen, joka edelleen manaa 2000-luvun rockin nopeaa nousua ja vielä nopeampaa perikatoa. Tuomiopäivä ei vieläkään ole koittanut vaan päinvastoin tämä antagonistinen ja usein jopa vihamieliseltä vaikuttava joukko suomalaisia musiikkijournalisteja sai viime vuonna omille näpeilleen, koska uuden rockin aalto ei suostunut tyrehtyä vaan jylisi Suomeen asti. 2. Suomalaiset yhtyeetVuonna 2006 debytoi joukko mainioita ja hyvin muodikkaita suomalaisia bändejä kuten Declasse, Brightboy ja I Was a Teenage Satan Worshipper. Kaikki edellä mainitut yhtyeet saivat, vastoin odotuksiani ja levyarvostelijoiden logiikkaa, hyvän ja täysin ansaitun vastaanoton. Arvostelujen positiivinen sävy oli siksi hieman ristiriitainen, koska onhan tämä musiikkityyli niin usein dissattu tyhjänpäiväiseksi. Nyt kuitenkin arvostelijat näyttivät laskeneen aseensa ja sanattomasti myöntäneen tappionsa! Tämä yhtäkkinen passiivisuus on vähintäänkin outoa. Herää väkisin epäilys siitä miksi juuri nämä suomalaiset onnistuivat livahtamaan naarmutta läpi sanomattomalla sopimuksella toimivasta dissaus verkostosta. Eivät bändit nimittäin varsinaisesti mitään vallankumouksellista uuden musiikin alueelle tuo, vaan lähinnä antavat oman mielenkiintoisen värinsä Suomi-rockiin, joka kieltämättä hieman päivitystä tarvitsikin. Eihän vain olisi sitä ikiaikaista suomalaista sisäänpäin lämpiävyyttä. Kaikki kunnia kuitenkin bändeille, vaikka eivät ne valitettavasti listasijoituksilla pääse kylillä henkseleitä paukuttelemaan. Yksi suomalainen bändi oli kuitenkin kerätä koko palkintopöydän ja tällä hetkellä pojat varmasti juovat Cristalia pillit suussa saatuaan tämän valtavan kunnianosoituksen. Magenta Skycode on nimittäin paras suomalainen bändi sitten Lemonatorin ja Magenta Skycoden debyytti IIIII paras suomalainen levy ikinä! Skycoden äärimmäisen kaunis synkistely rokki on vaan niin täydellistä, että puukko reiteen. 3. Elektroninen musiikkiVuonna 2006 Suomi oli siis ensimmäistä kertaa uuden aallon vahvaa avauskokoonpano kamaa, mutta joutui edelleen tyytymään katsomokomennukseen elektronisemman musiikin kokoonpanossa. Onneksi kuitenkin ulkomailla, etenkin Kanadassa ja Briteissä, julkaistiin paljon ensiluokkaista elektroa: Junior Boys, Ratatat, Coldcut, Tiga, The Knife, Hot Chip, … Helminä voi mainita: Junior Boysin, joka tarjosi lähes täydellistä kylmää indie-elektroa, Ratatatin riemastuttavan upbeat instrumentaali elektro-rockin ja Coldcutin hieman hip-hopahtavamman meiningin. Jotain kaikille. 4. Kanada vakuuttaaKanadaa on viime vuosina kyllästymiseen asti tituleerattu indie musiikin luvatuksi maaksi. Hyviä bändejä sieltä on tietysti tullutkin, mutta silti ylettömässä hehkutuksessa on maistunut hypetyksen luotaantyöntävä sivumaku. Hypellä kun on sama valitettava taipumus kuin dissauksella; se lähtee helposti käsistä. Vuonna 2006 kanadalaiset kuitenkin viimein vakuuttivat. Viime vuonna ei hehkutuksen siivillä lentäneet pelkästään ne tunnusmerkillisen neuroottiset Kanada-poppi bändit vaan tarjonta oli erittäin monipuolista. Elektrosta vastasivat jo mainitut Junior Boys ja Tiga, synkistely rockista mainio The Organ ja popista sympaattisen haikeita tarinoita kertova The Decemberists. Nämä bändit erottuvat edukseen, sillä ne eivät kuulostaa liian introverteilta vaan tukeutuvat vahvasti indie musiikin perinteeseen menettämättä kuitenkaan omaa identiteettiään. Vaikka Liam Gallagher harvoin mitään fiksua kommenttia suustaan päästää (eikä päästänyt tälläkään kertaa), oli hän kuitenkin osaksi oikeassa (vaikkakin hyvin epäsuorasti) sanoessaan, ettei voi kunnioittaa mitään bändiä, jonka musiikissa ei voi kuulla muiden vaikutteita. Ehkä paremmin sanottuna: ei ole häpeä kuulostaa joltain muulta. Yliampuvalla innovatiivisuudella ja pyrkimyksellä pyörän uudelleenkeksimiseen kun lähes aina tuntuu olevan taipumus mennä päin helvettiä. Nämä kanadalaiset ovatkin selvästi omaksuneet Liamin viisauden ja toteuttavat sitä kaiken sen hypen arvoisesti. Sitten on aika antaa hieman palautetta itselleni; liipaisinsormi kun tuppaa olemaan niin herkkä muualle päin. En nimittäin ollut missään vaiheessa kovinkaan kiinnostunut The Killersin uutuudesta, siitä huolimatta että tykkäsin Hot Fussista todella paljon. Yritin selitellä omaa välinpitämättömyyttäni sillä, etten viime vuonna oikein vaan jaksanut kuunnella sellaista musaa (lue: britti vaikutteista kitara-rokkia). Ja vaikka itsekusetuksessani oli hento kosketus totuutta, niin vähintään yhtä totuudenmukaista oli, että kun Killersistä tuli liian ISO, liian mainstream, niin kiinnostuksenikin laski ja muutuin kyyniseksi. Se elitismin perkele saa välillä otteen, vaikka kuinka yrittää tapella vastaan. Onneksi kuitenkin erinomaisella musiikilla on tapana viedä väkisin mukanaan, vaikka kuinka yrittäisi tuijotella kenkiään kilpaa takarivin dissajien kanssa. Kyllä siis taas alkoi kummasti Killers kiinnostaa kuullessani Sam's Townin ensimmäistä kertaa! Ja nyt hävettää ja syystäkin! Tällainen elitistinen selkään puukottaminen on halveksittavaa. The Killers on uudistunut (vaikkei uudistuminen ole todellakaan mikään itseisarvo), kehittynyt ja kasvattanut parran. Rehelliset kitarat ja Lounais-Amerikan pölyinen hiekan maku ovat korvanneet suurimmat kasarivaikutteet ja ovat ainoastaan parantaneet lopputulosta. Siinä missä Razorlight epäonnistui (kuulemma, kun ei jaksanut kiinnostaa), Killers on naulannut lähes täysosuman. Biisimateriaali on kauttaaltaan tasaisempaa, kypsempää ja laadukkaampaa kuin Hot Fussilla, eikä Sam's Town ole samalla tavalla riippuvainen hittipitoisuudestaan (joka loppujen lopuksi usein kääntyy itse levyä vastaan) kuin edeltäjänsä. Levy on myös ajattomampi ja siksi tulee kestämään musiikillista eroosioita paljon paremmin kuin bändin debyytti. Toki lätyltä kuitenkin myös muutama loistava hitti löytyy, mutta tällä kertaa ne vain tukevat eheää kokonaisuutta. Flowers on myös kehittynyt sanoittajana, eikä kakkos-levyltä löydy Hot Fussilla esiintyviä ajoittaisia noloja hetkiä vaan lyriikoihin on ennemminkin ripoteltu nerokkuuksia sopivan pieninä paloina. Ehkä levy ei kuitenkaan ihan yksi maailman parhaista rokkilevyistä ole, kuten Flowers vaatimattomasti levytysvaiheessa julisti, mutta Sam's Town on kiistatta yksi tämän vuoden parhaista ja Killers tullaan muistamaan yhtenä 2000-luvun alun merkittävimmistä rokkibändeistä. Oli ne sitten kuinka isoja tahansa ja juuri sen takia. Ennen listan kimppuun menemistä pitäisi vielä hehkuttaa Musea, mutta tyydyn vain lisäämään linkin artikkeliin, josta saa halutessaan lukea hehkua: festarimuistoja.fi/articles/2006-08-01-muse. Tänä vuonna top-10 on valittu 38 levystä (sattumalta yhtä monesta kuin 2005), joten edelleenkään listalle ei vaan mahdu kaikki, jotka sen ansaitsisivat. Vuoden levyt 2006 (ja suosikkibiisi):
Suomi top 3:
Parhaat genreittäin
Parhaat muuten
Teksti: Markus Kitunen |
  |
